Kehitysapu – Sammallahden malli

Tiesitkö, että hyvästä tarkoituksestaan huolimatta länsimaalainen kehitysapujärjestelmä tuhoaa maailman köyhimpien yhteiskuntien mahdollisuudet nostaa elintasonsa pohjoismaiselle tasolle? Kehitysapujärjestelmä tulisikin purkaa ja rakentaa kehitysmaiden auttamiseen tarkoitetut mekanismit puhtaalta pöydältä tehokkaammiksi. Kehitysavun pohjana tulisi olla markkinatalous, koulutusvienti ja kaupankäynti, ne kun ovat historiallisesti nostaneet eniten kehitysmaita köyhyydestä.

Ehdotukseni on, että Suomen kehitysapubudjetti tällaisenaan lakkautetaan kokonaan ja Suomi siirtyy nk. Sammallahden kehitysapumalliin. Siinä Suomi valitsee yhden kummimaan, jonka kehitystä alamme tukea määrätietoisilla ja tehokkaaksi koetuilla keinoilla. Suomalaisilta veronmaksajilta kerättävät kummimaa-määrärahat sidotaan Suomen BKT:n ja julkisen velan funktiona indeksiin niin, että tuen määrä seuraa talouskehitystä. Näin uusi kehitysavun muoto ei huonoinakaan aikoina rasittaisi suomalaista veronmaksajaa yli kohtuullisen kantokyvyn.

Koska koulutustason parantaminen on ensijainen edellytys yhteiskuntien kehitykselle, käytettäisiin uudistettua kehitysapurahaa kummimaan koulutusjärjestelmän rakentamiseen. Kummimaan menestyneimmille oppilaille tarjotaan stipendi suomalaisiin perus- tai korkeakouluihin, joiden opettajaresurssia voitaisiin myös vahvistaa kehitysmäärärahoilla. Stipendiaatti sitoutuisi opiskelupaikan vastaanottaessaan siihen, että valmistuttuaan palaa kotimaahansa kouluttamaan seuraavaa sukupolvea ja työllään tukemaan maansa kehitystä.

Hiljalleen koulutuksen painotusta voitaisiin siirtää opettajakoulutuksesta muiden hyödyllisten alojen suuntaan, mikä mahdollistaa muutoksen jatkuvuuden kummimaan teollisuudessa ja teknologisessa kehityksessä. Tällaisella määrärahojen kohdistamisella kummimaan sivistysinfrastruktuuria samalla, kun parannettaisiin sen mahdollisuuksia nousta kansainvälisen kaupankäynnin myötä teollisten, ja myöhemmin jälkiteollisten, maiden joukkoon.

Kummimaan talouden sekä ulkomaankaupan tukemiseksi Suomen ja kummimaan väliltä lasketaan tullimuureja soveltuvilta osin. Esimerkiksi hiilitullit voidaan asettaa kotimaisille tuottajille reilumman markkinan luomiseksi, mutta muuten kaupankäynnin esteiden tulee olla mahdollisimman vähäiset. Tämä mahdollistaa kummimaan halvan alkutuotannon pääsyn länsimaisille markkinoille samalla, kun me voimme myydä korkeaa teknologiaa kummimaan kehityksen tukemiseksi.

Tämän uuden kehitysavun vastineeksi kummimaa sitoutuisi tiukasti julkishallinnon korruptiovapauteen, oikeudenmukaiseen lainsäädäntöön ja esimerkiksi tiettyjen kansainvälisten sopimusten ratifiointiin, joilla katsotaan olevan poliittisesti ja taloudellisesti yhteiskuntaa vakauttava vaikutus. Jos ehtoja ei täytetä tai niistä aletaan lipsumaan, tuki vähenee. Näin kummimaan kansalaiset saadaan luomaan kotimaassaan paine korruption vähentämiseksi, koska sillä on suora vaikutus varsinkin sikäläisten nuorten sukupolvien tulevaisuudennäkymiin.

Sammallahden mallin tavoitteena on nostaa yksi kehitysmaa vuosisadan loppuun mennessä jälkiteollisten teknologiayhteiskuntien joukkoon. Mallin haasteena tulee varmasti olemaan leopardihattuisten sotapäälliköiden, tehottomista tukihimmeleistä elävän kolmannen sektorin sekä monien läpeensä korruptoituneiden kehitysmaalaisten poliitikkojen vastustus. En väitä, että uudistus olisi yksinkertaista viedä läpi, mutta se on takuuvarmasti parempi kuin nykyinen tapa antaa satojen kolmannen sektorin toimijoiden ampua haulikolla kehitysapurahaa pitkin kehitysmaita.

Meidän on myos hyväksyttävä se, ettei ketään voi auttaa väkisin. Jos sopivaa ja muutoshaluista kummimaata ei löydy, niin kehitysapurahan kerääminen tietysti jäädytetään suvantovaiheen ajaksi. Koska meillä kuitenkin on tietty inhimillinen velvollisuus akuuttien katastrofien, kulkutautien ja sotien uhreja kohtaan, kannattaa meidän kasvattaa etukäteen kriisirahastoa. Niitä resursseja voidaan jakaa tarvittaessa esimerkiksi rauhanturvaoperaatioihin, rokotusohjelmiin, akuuttien nälänhätien lieventämiseen ja muihin humanitaaristen kriisien helpottamiseen ilman, että kulloinenkin hallitus joutuu nostamaan valtion menoja ennalta näkemättömän kriisin takia.

Ehdotus saattaa tuntua radikaalilta ja muutos nykyiseen olisi kieltämättä iso. En kuitenkaan malta olla muistuttamatta nykyisen kaltaisen avun historiasta. Kehitysapu lanseerattiin vauraiden maiden toimesta heti toisen maailmansodan jälkeen ja Suomi on myös osallistunut avun antamiseen 1950-luvulta lähtien. Pelkästään Suomen historiallisesti kehitysapuun antamat summat lasketaan kymmenissä miljardeissa euroissa. Näistä panostuksista huolimatta monessa avustuskohteessa korruptio ja muut kehitysmaille tyypilliset ongelmat ovat edelleen valloillaan avustusrahojen valuessa kolmannen sektorin suojatyöpaikkoihin. Vuosikymmenien saatossa investoituihin pääomiin nähden tulokset ovat laihoja, joskus jopa negatiivisia.

Kritiikkiä kehitysapua kohtaan on antanut mm. sambialainen ekonomisti Dambisa Moyo kirjassaan Dead Aid sekä ulkoasiainneuvos Matti Kääriäinen kirjassaan Kehitysavun kirous. Myös YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annan, Ruandan presidentti Paul Kagame, Senegalin presidentti Abdoulaye Wade sekä ruotsalainen aate- ja taloushistorioitsija Johan Norberg ovat kritisoineet kehitysavun olevan pikemminkin haitallista. Kritiikin ytimessä on ajatus siitä, että ilmaiseksi saatu raha jarruttaa markkinoiden kehitystä ja estää historiallisesti normaalin prosessin kehitysmaasta toimivaksi agraariyhteiskunnaksi ja sitä kautta teollisuusvaltioksi.

Tämä murhaava kehitysavun noidankehä toimii seuraavalla tavalla: Länsimaat tukevat maatalouttaan aiheuttaen ylituotantoa. Ylituotanto myydään polkuhintaan tai lähetetään ilmaiseksi kehitysmaihin. Kehitysmaahan avustuksena tuotu ilmainen ruoka tuhoaa maatalouden kannustimet samalla, kun länsimaiden tullimuurit estävät halvan ruoan vientiä länsimaihin. Tämä mekanismi pitää länsimaissa verot ja kuluttajahinnat korkealla samalla, kun se estää kehitysmaiden talouksia kehittymästä. Näin sen enempää maataloustuotanto kuin teollisuuskaan ei pääse kehittymään varsinkin, kun kehitysmaihin investoiminen leimataan länsimaissa imperialismiksi ja kolonialismiksi.

Se, mitä monilta kehitysavun puolustajilta on päässyt unohtumaan on, että länsimaat nousivat nimenomaan kaupankäynnin ja koulutuksen ansiosta jälkiteollisiksi maiksi. Kehitysavun kanssa tällä ei ole juurikaan merkitystä. Suomessakin asuttaisiin vielä pääosin savupirteissä, jos tänne olisi 1900-luvun alusta asti tiputettu ilmaista perunaa ja kehittyvät teollisuudenalat, kuten puu- ja terästeollisuus, olisi suljettu maailmanmarkkinoilta korkeilla tulleilla.

Sama koskee viime vuosikymmenien kehitystä. Kiinassa köyhyys on vähentynyt viime vuosikymmeninä radikaalisti, koska se on avannut markkinoitaan ja päässyt osalliseksi maailmankaupan tuottamista hedelmistä. Saharan eteläpuoleinen Afrikka taas on taannutettu hyväntahtoisten hölmöjen kehitysmaamuseoksi, mikä on johtanut kroonisen köyhyyden jatkumiseen. Mitä enemmän välttelemme kaupankäyntiä muka kolonialismia peläten, omia sisämarkkinoitamme suojellen tai almuja antaen, sitä pidempään köyhyyden vastaisessa taistelussa menee.

Näen, että tämä esittämäni ns. Sammallahden kehitysapumalli keskittäisi avun tehokkaammin koulutuksen ja kaupankäynnin edellytysten parantamiseen, mitkä ovat avainasemassa minkä tahansa maan kehittymisen kannalta. Esitykseni ei tietysti tällaisenaan ole täydellinen, mutta se on silti hyvä pohja epäonnistuneen kehitysapukokeilun reformoimiseksi. Samalla Suomi pystyisi täyttämään humanitaarisen velvoitteensa niin kriisien kuin kehitysavunkin suhteen, ja voisi nousta globaaliksi suunnannäyttäjäksi humanitaarisen avun antajana.