Koulutusleikkauspopulismi ei auta oppilaita

Tämä blogi on julkaistu alunperin osoitteessa puheenvuoro.uusisuomi.fi.

Vasemmistopuolueet ovat epätoivoisesti yrittäneet nostaa kurssiaan toistelemalla oppositiossa papukaijamaisesti mantraa “epäinhimillisistä ja eriarvoistavista” koulutusleikkauksista koko hallituskauden ajan. Tosin pari vuotta sitten hallituksessa ollessaan nämä tuomiopäivän profeetat kertoivat tarinaa “kipeistä, mutta tarpeellisista valtiontalouden sopeutustoimista”, siunatessaan vieläkin isompia koulutusleikkauksia.

Vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto markkinoi viestiään Vihreiden puoluevaltuuskunnan kokouksessa maalailemalla uhkakuvia lasten luokkayhteiskunnasta. Aallon mukaan tulevaisuudessa duunarin lapsesta ei voi tulla lääkäriä ja peruskouluista valmistuu vuosittain tuhansia lapsia, jotka eivät osaa kuulemma lukea jatko-opintojen vaatimamalla tavalla. Nämä väitteet voisivat toki olla tottakin, mutta kunnon politrukin tavoin Aalto ei kuitenkaan perustele väittämiään mitenkään. Itselläni ainakin herää kysymys, että mikä estää suomalaista opiskelijaa hakemasta lääkikseen? Ja eikö peruskoulujemme arviointijärjestelmä ole rakennettu niin, ettei peruskoulusta pääse ulos ylittämättä jatko-opiskeluihin riittävää sivistyksen tasoa? Jos arvosteluasteikko vuotaa kuin seula, niin korjaantuuko ongelma rahalla vai nostamalla vaatimustasoa?

SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne taas ruoski Maikkarin nettikolumnistina hallitusta perusopetuksen leikkaamisesta siinä, missä SDP:n puoluetoimistolta vaaditaan tuttuja menonlisäyksiä, kuten subjektiivista päivähoito-oikeutta. En malta olla muistuttamatta Rinnettä siitä, että vuoden 2014 lopulla kauttaan päättävä sateenkaarihallitus keksi siinä ihan loppumetreillä, että leikataan perusopetuksesta, jotta saadaan vuoden 2015 budjetti tasapainoon. Samalla tehtiin esitys, jonka mukaan lapsen oikeus kokopäiväiseen päivähoitoon poistuu, jos toinen vanhemmista on kotona. Arvaatteko, kuka näiden ideoiden isä oli? Kukas muukaan kuin valtiovarainministerinä tuolloin toiminut SDP:n Antti “kahden vankkurit” Rinne.

Juuri julkaistuja vuoden 2015 PISA-tuloksia on myös käytetty ahkerasti osoittamaan hallituksen tekemien leikkausten loputonta pahuutta. Muistuttaisin kuitenkin, että nykyinen hallitus aloitti toimintansa vasta vuonna 2015, jolloin toteutettiin edellisen hallituksen budjettia. Silloin valtiovarainministerinä oli, kuten jo todettiin, Antti Rinne ja opetusministerin pestiä miehitti koko hallituskauden SDP:n edustajat.

Toisekseen, PISA-tulosten trendi esimerkiksi suomalaisten nuorten lukutaidossa on ollut laskeva koko 2000-luvun ajan huolimatta siitä, että koulutuksen määrärahoja on samalla aikavälillä myös merkittävästi kasvatettu. Tämä antaa ainakin syyn olettaa, että suomalaisnuorten laskevat PISA-tulokset tai oppimisen laatu eivät liity niinkään valtion budjettiin, vaan johonkin aivan muuhun. Ilman sen isompia lähdeviitteitä uskallan veikata sellaisia kulttuuriin liittyviä asioita kuin kotikasvatusta, julkista keskustelua, populaarikulttuuria ja oppimisen sekä koulutuksen arvostusta.

Koulutusleikkaukset ovat ymmärrettävästi herkullinen tilaisuus tukeutua tunteisiin vetoavaan härskiin propagandaan, mutta siinäpä onkin kaikki, mitä vasemmisto-oppositio koulutuspolitiikkaan on pystynyt tarjoamaan. Tämä neuroottinen koulutusleikkauksilla politikointi välikysymyksineen onkin vain epätoivoista poliittista teatteria, säälittävä yritys heilauttaa gallupeja itselle suotuisampaan asentoon suu vaahdossa räkyttämällä, substanssista viis. Ja silloin kun analyysi pohjautuu tunnepolitikointiin sekä kapea-alaiseen budjettikirjan lukujen tuijottamiseen, niin esitetyt ratkaisutkaan eivät silloin vastaa niihin todellisiin ongelmiin.

Olen jo monesti todennut, etten itsekään ole erityisen innoissani koulutusmäärärahoihin kohdistuvista leikkauksista, kun olisimme voineet tasapainottaa julkista taloutta myös karsimalla tarpeettomia tukihimmeleitä ja piristää kansantaloutta reformoimalla työmarkkinoita ennakkoluulottomasti. Mutta ei ole mitään syytä lähteä leikkimään, etteikö opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalle koulutukseen osoitetuissa, lähes 6 miljardin euron, määrärahoissa olisi reilusti leikattavissa olevaa läskiä.

Muutenkin, tämä suomalaisille poliitikoille tyypillinen tapa pitää kulutetun rahan määrää tehokkuuden mittarina, on täysin älyvapaata ja tuhoisaa. Teknologisen ja kulttuurisen kehittymisen sekä pienenevien ikäluokkien tulisi mahdollistaa entistä paremmat oppimistulokset määrärahojen maltillisesta vähentymisestä huolimatta. Siksi leikkauksia ei voida automaattisesti pitää huonona asiana, ellei joku todella konkreettisesti todista lisärahoituksen olevan ainoa tapa ylläpitää koulutuksen tasoa.

Mahdollisuudet kehittää suomalaista koulutusjärjestelmää ovat tällä hetkellä paremmat kuin koskaan maailmanhistorian aikana, mutta milloin viimeksi olette kuulleet poliitikoilta mullistavan koulutuspoliittisen idean?

Voisimmeko esimerkiksi luopua siitä peruskoulussa vallitsevasta teollistumisen ajan sosialistisesta tuotantolaitosmentaliteetista, jossa kaikki oppilaat jauhetaan lihamyllyn läpi samaa vauhtia, vaikka tasoerot oppilaiden välillä vaihtelevat valtavasti? Voisimmeko luoda kouluihin ja kursseille tasoryhmämekanismin, joka antaa lahjakkaampien oppilaiden edetä nopeammin aina toiselle asteelle asti? Tällainen mekanismi vapauttaisi opettajien resursseja enemmän tukea tarvitsevien oppilaiden ohjaamiseen ja tuhoaisi suomalaisessa koulujärjestelmässä syövän tavoin asuvan tasapäistämisperiaatteen, joka pakottaa lahjakkaimmatkin oppilaat turhautumaan täydet yhdeksän vuotta valtion päivähoitolassa.

Mutta oletetaanpa huvin vuoksi, että opposition esitysten mukaisesti koulujärjestelmämme olisi jo valmiiksi hiottu timantti, jonka toimintaedellytyksiin ei voisi enää vaikuttaa muulla kuin rahalla. Tässä vaihtoehtoisessa todellisuudessa julkisen sektorin budjetti olisi silti rajusti alijäämäinen talouden vahvasta kasvusta huolimatta.

Erityisesti vasemmistosta taantuman aikana kuuluneet puheet elvytyksen aiheuttaman velan maksamisesta nousukaudella ovat osoittautumassa tyhjiksi, kun vasemmistopuolueet huutavat hallitukselta kilpaa menonlisäyksiä siitä huolimatta, että velkaantuminen jatkuu edelleen. Esimerkiksi Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson kyseli jo viime kesäkuussa, että miksi hallitus vielä leikkaa talouden kasvaessa? Samoin Vihreät ja SDP vastustavat kategorisesti kaikkia leikkauksia esittämättä mitään konkreettista vaihtoehtoa velkaantumisen lopettamiseksi ja julkisen talouden tasapainottamiseksi. Täsmentäisin vielä, että veronkorotukset eivät ole valtiontalouden tasapainottamista.

Haluan todeta kaikille koulutusleikkauksista huolissaan oleville nuorille ja heidän vanhemmilleen, että mikään yhteiskunnan osa-alue ei voi olla leikkauksilta turvassa nykyisessä taloustilanteessa vaikka se osuisi juuri sinuun ja tuntuisi kuinka epäoikeudenmukaiselta tahansa. Jos Suomen julkisen sektorin menoja ei välittömästi aleta sopeuttamaan merkittävästi, niin viimeistään seuraavan talousnotkahduksen aiheuttamien leikkaus- ja verotuskarkeloiden alkaessa me kaikki tulemme rukoilemaan, että 2010-luvulla olisi oltu budjettitietoisempia ja leikattu enemmän. Tähän tulevaisuudessa häämöttävään todellisuuteen voitte kurkistaa vaikka tutustumalla Kreikassa vallitsevaan tilanteeseen.

En minäkään haluaisi leikata. Vasemmistoagitaattorit huutavat kilpaa, kuinka me markkinaliberaalit vain haluamme kurjistaa köyhiä ja vähäosaisia, mutta fakta on se, ettei meillä yksinkertaisesti ole varaa ostaa kaikille kaikkea kivaa. Olisi helvetin paljon helpompi seisoa siinä porukassa, joka silmääkään räpäyttämättä lupaa kaikille loputtomasti kultaa ja mirhamia, mutta en voisi silloin katsoa itseäni peilistä, niin älyllisesti epärehellisestä talouspoliittisesta kannasta siinä on kyse.

Yhteenkään kaikille jatkuvasti lisää rahaa ja palveluita lupaavaan poliitikkoon ei yksinkertaisesti voi luottaa, sitä faktaa ei kannata unohtaa vaikka poliitikkojen puheet juuri sinulle luvatuista tulonsiirroista varmasti nostavatkin onnenkyyneleet silmiin. Itse asiassa nyrkkisääntönä toimii se, että mitä lämpimämmän tunteen poliitikko antaa, sitä ärhäkkäämmin hänen puheitaan ja eritoten lupauksiaan kannattaa kyseenalaistaa. Ainoat aidosti nuorempien sukupolvien jaksamisesta huolissaan olevat poliitikot vaativat tarvittavia leikkauksia ja julkisen talouden kestävyyden mustasukkaista vahtimista niin taantumassa kuin nousukaudellakin, se kannattaa pitää mielessä.

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005129117.html
https://www.vihreat.fi/artikkeli/2017/12/touko-aallon-puhe-puoluevaltuus…
https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005473861.html
https://yle.fi/uutiset/3-7685892
https://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/sdp-n-rinne-mtv-n-nettivier…
https://www.facebook.com/anttirinnepj/photos/a.1459822857584337.10737418…
https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_opetusministeri
http://www.keepeek.com/Digital-Asset-Management/oecd/education/pisa-2015…
http://www.keepeek.com/Digital-Asset-Management/oecd/education/pisa-2015…
http://budjetti.vm.fi/indox/sisalto.jsp?year=2017&lang=fi&maindoc=/2017/…
https://twitter.com/Demarit/status/828195329325592576
https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3741940-talous-kasvaa-miksi-halli…