Slide

Artikkelit

Tulonsiirtomankujien luvattu maa tulee tiensä päähän

23.09.2023

Tämä blogi on julkaistu alunperin osoitteessa verkkouutiset.fi.

Miksi lähes eniten maailmassa verottavassa Suomessa on jatkuva julkisten palveluiden kriisi?

Uusien julkisten menojen ja alati kasvavien tulonsiirtojen vaatimisesta on tullut Suomen kansallisurheilu. Liian monelle valtion kautta kanavoitu veroraha on muuttunut ongelmanratkaisun perusasetukseksi.

Erityisesti vasemmistopoliitikkojen johdolla yhä useampi suomalainen vaatii valtiolta ”panostuksia” julkisten palveluiden turvottamiseksi, vaikka veronmaksajien reidet tärisevät jo rajusti hallintopöhön painon alla. Toisaalta veronmaksajien rahalla elävä järjestörälssi pommittaa kansanedustajia loputtomalla kerjuukirjeiden tulvalla.

Sote-sektori on kriisissä? Lisää rahaa soteen! Maahanmuuttajat eivät kotoudu? Lisää kotumispalveluita! Oppimistulokset sukeltavat vaikka Tilastokeskuksen mukaan perusopetuksen oppilaskohtainen euromäärä on kasvanut? Lisärahaa kouluille! Valtion velkakehitys katastrofaalisella uralla? Otetaan lisää syömävelkaa ja sanotaan sitä tulevaisuusinvestoinniksi!

Liian monelta on kansantalouden kokonaiskuva hukassa. Samoin liian harva muistaa, että jokainen valtion kautta tulonsiirtoihin ohjattu euro revitään jonkun töissä käyvän suomalaisen selkänahasta. Loputon verokiima on johtanut tilanteeseen, jossa ylin marginaaliveroprosentti Suomessa on typerryttävät 60,7. Suomeksi sanottuna, tuolla tulotasolla jokaisesta tienatusta lisäeurosta valtio vie yli 60 senttiä jatkaakseen kaikki hyvän maun rajat ylittävää törsäämistään.

Jotta veronmaksajat eivät muuta Suomesta pois, valtion on muututtava veronmaksajien hyvinvointia nakertavasta hallintohirviöstä kansalaisten palvelijaksi. Menoja on karsittava, erityisesti työnteon verotusta alennettava. Liian moni valtion tänä vuonna kuluttamasta noin 83,5 miljardista eurosta käytetään tehottomasti tai jopa veronmaksajan kannalta haitallisesti.

Jos joku väittää toisin, kysy häneltä: miksi hurjaa vauhtia velkaantuvassa ja lähes eniten maailmassa verottavassa Suomessa on jatkuva julkisten palveluiden kriisi? Miksi hammashuolto, vanhuspalvelut, lasten tehohoito, päivystykset, koulutus peruskouluista yliopistoihin, tuomioistuimet, katujen turvallisuus ja niin moni muu asia on valtavista menoista huolimatta syöksykierteessä?

Ja miten ihmeessä monessa muussa maassa pärjätään 10-15 prosenttiyksikköä pienemmällä verokuormalla? Mihin suomalaisten rahat oikein hassataan? Osviittaa saa esimerkiksi ajatuspaja Liberan vuoden 2020 varjobudjetista, joka löysi valtion budjetista 10 miljardia euroa leikkausvaraa.

Toki sekin on totta, että palveluissamme on myös satsaamisen varaa. Esimerkiksi koulut ja niiden oppilaat varmasti hyötyisivät lisärahoituksesta. Mutta silti on tärkeämpää ensin varmistaa, että opettajien aika menee opettamiseen, eikä hallintobyrokratiaan ja toimimiseen ongelmanuorten terapeutteina. Ettei kukaan tule koulussa pahoinpidellyksi. Että kouluissa on oppimis- ja työrauha.

Sote-palveluista on tietysti hyvä huolehtia. Mutta lisärahaa tärkeämpää on huolehtia, etteivät leikkaussalit ole tyhjäkäynnillä aikatauluihin välinpitämättömästi suhtautuvien potilaiden takia. Etteivät työntekijät näänny huonon johtamisen ja heikkojen prosessien puristuksessa. Ettei kukaan jää ilman hoitoa vain siksi, että yksityistä sektoria punahehkuisesti vihaavat vasemmistopoliitikot työnsivät yksityisen palvelutuotannon syrjään ideologisista syistä.

Ja tietysti kaikilla pitää olla katto pään päällä, mutta ei työttömän pidä voidakaan asua maan kalleimmalla asuinalueella veronmaksajien piikkiin. Tietysti vähävaraisemmankin perheen lapsella pitää olla mahdollisuus harrastaa. Mutta mitä tapahtui vanhoille kunnon pihapeleille? Eikö tietoyhteiskunnassa osata kerätä peliporukoita kasaan? Eikö nykynuoren kantapäällä muka pysty piirtämään pesäpallokentän rajoja koulun urheilukentän hiekkaan?

Yhteenkään edellä mainittuun ongelmaan ratkaisu ei ole lisärahan kaivaminen veronmaksajien taskuista. Mutta isoon osaan ratkaisu löytyy asenteiden muutoksesta.

Asenteesta, jonka mukaan julkiset palvelut pelastetaan ensisijaisesti palvelutuotannon prosesseja ja johtamista parantamalla. Asenteesta, jonka mukaan asuinpaikan ja asumiseen käytettävissä olevien neliöiden pitääkin heijastella perheen tulotasoa. Asenteesta, jonka mukaan työkykyisen aikuisen ensisijainen tapa parantaa elintasoaan on työnteko eikä alati kasvavat sosiaalituet tai lorvikatarrin aiheuttama ”ideologinen työttömyys”.

Jokainen suomalainen aikuinen ja suurin osa lapsistakin ymmärtää, että velka- ja tulonsiirtobileet loppuvat pian, joko hyvällä tai pahalla. Ja toisin kuin sosialistit esittävät, vaihtoehto porvarihallituksen tekemille leikkauksille ja rakenneuudistuksille ei ole loputon velkaelvytys. Ei alkuunkaan.

Vaihtoehto on kaikkien suomalaisten elintason romahtaminen talouskurimuksessa, jonka rinnalla 1990-luvun lama näyttää kevyeltä puistopiknikiltä. Romahdus, josta tulevat sukupolvet palkitsevat nykyiset vaikuttajasukupolvet kiroamalla meidät alimpaan helvettiin ja muuttamalla karkuun romahtavasta tulonsiirtoutopiasta.

Tuleeko tulevista vuosista kivaa? Ei varmasti, ei kenellekään meistä. Mutta Suomen ja suomalaisten on luotava henkinen nahkansa uudestaan tai hukka perii. Vähemmän tulonsiirtoja ja byrokratiaa, enemmän yrittäjähenkeä ja työtä. Hetken se kirpaisee, mutta parin vuoden päästä alkaa helpottaa.

Ja joku kaunis päivä työnteon ja periksiantamattomuuden eetoksen omaksunut uusi sukupolvi kysyy hieman epäuskoisena, että meinasimmeko todella romuttaa maailman parhaan maan oman mukavuudenhalumme takia?